Kunnostustarinoita Varsinais-Suomesta!
Salon eteläosassa, Perniön ja Särkisalon alueilla sijaitsee matala ja rehevä merenlahden pohjukka, Laukanlahti. Se on toista kilometriä pitkä ja noin 80 hehtaarin laajuinen alue, joka on aikoinaan ollut osa avointa Saaristomerta. Lahden pohja on ollut niin syvä, että Isonvihan aikaan 1700-luvulla siellä liikkuivat ruotsalaiset sotalaivat ja myöhemmin lahteen on eksynyt jopa pyöriäinen. Nykyisin Kiskojoen-Perniönjoen vesistöalueeseen kuuluva lahti on merkittävä lintujen muutonaikainen levähdys- ja pesimäalue, ja se on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi.
Lahden ongelmat syntyivät 1940-luvulla, jolloin lahti muokattiin osittain umpeen. Laukanlahden suulla toimi tuolloin saha, jonne uitettiin puutavaraa Kiskonjokea pitkin. Syysmyrskyt rikkoivat tukkeja ja aiheuttivat materiaalihukkaa, joten sahan omistajat päättivät katkaista lahden ruoppaamalla siihen kannaksen, sitten että Kiskonjoen uoma ohitti Laukanlahden. Lahden suuaukko kapeni alle 20 metriin, ja seuraukset ovat olleet sen mukaiset: voimakas mataloituminen sekä ruovikoituminen. Aiemmin lahteen laski myös kolme puroa, joiden uomat suoristettiin laskemaan alueelle yhtenä väylänä. Sen myötä voimakkaampi virtaus kuluttaa maata ja kuljettaa runsaasti maa-aineista lahteen lähes 1700 hehtaarin viljelyalueelta.
Perintönä sitkeä suojelutyö
Laukanlahden suojeluyhdistyksen historia kietoutuu vahvasti Järvelän perheeseen. Kantavana voimavara oli Ulla Järvelä, joka hankki perheelleen kodin Laukanlahden rannalta vuonna 1989. Järvelä seurasi vuosikymmenten ajan tarkasti lahden tilaa sekä kehitystä ja lopulta perusti vuonna 2004 yhdistyksen. Järvelä oli puheenjohtajana paitsi tehokas, omasi hän myös poikkeuksellisen persoonallisen ideointikyvyn, joka näkyi yhdistyksen toimissa. Järvelä pullotti muun muassa Laukanlahden vettä ja myi sitä paikallisilla markkinoilla lannoitevetenä. Tempauksella hän sai sekä median, että ihmiset kiinnostumaan tärkeästä asiasta.
”Äiti sai asiat liikkeelle ja piti ne liikkeessä. Hän kasvoi tähän työhön kiinni, ja me siskoni Helen Oksasen kanssa kasvoimme siinä mukana. Huomasimme siskomme kanssa jakavamme täysin samat ajatukset äidin kanssa, joten siksi on ollut luontevaa ja hienoa jatkaa hänen jäljissänsä tätä työtä. Myös siskoni on ollut puheenjohtajana”, nykyinen Laukanlahden suojeluyhdistyksen puheenjohtaja Kirsi Oksanen sanoo.
Yhdistyksen jäsenten ja aktiivisten määrä pyörii 20–30 hengessä, josta puheenjohtaja on erityisen tyytyväinen.
”Olemme pohtineet paljon myös tulevaisuutta. Suurin huolemme on, riittääkö meillä energia toiminnan jatkamiseen. Intoa kyllä on, mutta ihmisillä on rajallisesti aikaa sekä voimia ja osa aktiivisista on jo yli 80-vuotiaita.”
Vaikka omat jäsenet ovat aktiivisia talkoilemaan, toivoisi Oksanen myös ulkopuolisia talkoolaisia.
”Saaristomeri on paljon esillä ja sen ympäristössä tapahtuviin luonnonhoitotalkoisiin jonotetaan. Olemme yhdistyksessä usein miettineet, mihin voisimme ilmoittaa talkoistamme ja miten saisimme saman jonon meille.”
Talkoiden herkkuruoat eläimille ja ihmisille
Yhdistyksen suurin yksittäinen projekti on ollut lahden pohjukkaan tehdyt kosteikot, jotka vähentävät noin 50 neliökilometrin valuma-alueelta tulevaa maa- ja metsätalouden kuormitusta Itämereen. Valuma-alueeseen kuuluu myös kolme järveä: Makarlanjärvi, Kirakkajärvi ja Vähäjärvi.
Aikoinaan lahden pohjukkaan on myös ruopattu väylä, jota pyritään pitämään 15 metriä leveänä niittämällä se joka kesä. Väylän avoimena pitäminen mahdollistaa kulun Kiskonjoen suuntaan ja väljemmille vesille. Niittotalkoita varten yhdistys rakensi niittolautan kolmen metrin terällä. Talkoista on muodostunut suosittu tapahtuma jäsenten keskuudessa, joihin osallistuu usein koko perhe.
”Äitini mielestä jokaisen onnistuneen talkoopäivän takana on hyvä ruoka ja mukava ilmapiiri, ja siskoni jatkaa siinä hänen jalanjäljissään. Meillä päivä alkaa pullakahvilla ja jatkuu lounaalla jälkiruokineen. Ne auttavat jaksamaan niittojätteen keruuta säässä kuin säässä. Lettukesteissä on aikaa seurustella, ja niiden jälkeen on mukava lähteä mökille tai kotiin rentoutumaan pitkän päivän päätteeksi.”
Ruovikon niitossa haasteena on usein niitetyn materiaalin hyödyntäminen, mutta Laukanlahdella siihen löytyi ratkaisu yhteistyön kautta.
”Hallituksessa on useita maanviljelijöitä, joiden kanssa teemme monipuolista yhteistyötä. Heidän kauttaan ruoko päätyy lehmien ruoaksi parin kilometrin päähän. Ruoko maistuu hieman erilaiselta eri aikaan kesästä, mutta lehmät syövät sitä mielellään ja jopa lumpeita”, Oksanen kertoo.
Yhteistyötä maanviljelijöiden kanssa on tehty myös kosteikkojen perustamisessa. Yhdistys on vuokrannut kosteikkoalueiden maat viljelijöiltä ja sitoutunut niiden hoitoon.
”Olemme perustaneet alueelle neljä kosteikkoa: Laukan iso kosteikko on tehty yhdistyksen ja yhteiskunnan tuella ja muut kosteikot ovat tehty yhteistyössä WWF:n kanssa.”
Arvokas luonto antaa syyn jatkaa työtä
Laukanlahti on tärkeä paitsi alueen ihmisille, mutta ennen kaikkea luonnolle. Alueella on tehty useita kasvi- ja luontoselvityksiä, ja biologit vierailevat siellä säännöllisesti.
”Kaulushaikaran törähtelyä on kuultu, saukkoja vipeltää rannassa ja merikotka kaartaa taivaalla. Viime vuosina myös merimetsoparvet ovat tulleet osaksi maisemaa. Muun muassa harmaahaikarat, kurjet, tavit, sotkat, suokukot ja pähkinänakkelit kuuluvat lahden vakiohavaintoihin”, Oksanen listaa.
Vaikka Laukanlahden suojelutyö jatkuu, tulevaisuus ei ole itsestäänselvyys. Rahoitusta on vaikea saada ja pätevistä toteuttajista on pula.
”Yhteiskunnan taloudellinen tilanne nipistää rahoitusta ja jos rahoituksen saa, niin ongelmana on löytää pätevät toimijat.”
Oksanen toivoo myös lisää alan ammattilaisia ruokoasioiden pariin.
”Ruoko oli ennen paljon hyödynnetty materiaali. Suomessa sitä on valtavat määrät, ja sen hyödyntäminen parantaisi oikeasti vesistöjen tilaa. Nyt se vain mätänee ja tuottaa lisää metaania.”
Murheista huolimatta, usko toiminnan jatkumiseen on vahva.
”Uskon, että olemme olemassa vielä kymmenen vuoden päästä ja teemme töitä sen eteen, että Laukanlahti säilyy arvokkaana virkistys- ja luontokohteena. Toivon, että sen ekologinen tila pysyy vähintään nykyisellään – tai mieluiten paranee.”
